Suomalainen modisti - Memmu Lankilan haastattelu
– Mä luulen, että se voi ollakin näin, että sitä ei voi aikuisena päättää, että musta tulee käsityöläinen, vaan se pitää olla se kiinnostus jo syntymästä saakka
Modistiammattilaisten muodostama Suomen muotiliikkeiden liitto perustettiin vuonna 1940 helpottamaan sodan vuoksi hankalasti saatavilla olevien materiaalien hankintaa. Nykypäivänä modistit ovat suhteellisen harvinaisia; liittoon kuuluu vuonna 2021 vain viisitoista jäsenliikettä. Tallennusharjoitukseni tavoitteena oli ottaa selvää tästä pienestä ammattikunnasta haastattelemalla ammatinharjoittajaa ja kirjaamalla ylös hänen henkilökohtaisia kokemuksiaan käsityöyrittäjyydestä. Tallennuksen kohteeksi valikoitui modistimestari Memmu Lankila, jota haastattelin etäyhteyden välityksellä helmikuussa 2021.
Lankila on toiminut yrittäjänä yli kolmenkymmenen vuoden ajan, mutta käsityöläinen hän on ollut käytännössä katsoen koko ikänsä. Jo nelivuotiaana Lankila pyysi äitiään opettamaan häntä neulomaan ja myös muiden sukulaisten tekemät ompelu- ja virkkaustyöt kiinnostivat häntä kovasti. Lankilalle oli kuitenkin alusta alkaen selvää, etteivät käsityöt tulisi jäämään hänelle pelkäksi harrastukseksi. Haastattelussa hän tuokin esille, että uskoo käsityöläisyyden olevan monilta osin pikemminkin synnynnäinen taipumus kuin tietoinen päätös.
Ennen modistin uran löytämistä Lankila uskoi kouluttautuvansa vaatturiksi ja viettikin vuoden pukuompelulinjalla Helsingissä odottaessaan hakuajan alkamista. Todellinen innostus löytyi kuitenkin sattumalta Roihuvuoren ammattikoulun tarjoamalta modistin koulutuslinjalta. Työssä Lankilaa houkuttivat etenkin materiaalien monipuolisuus ja mahdollisuus kokeiluun: ”Rajana taivas. Kaikkea kokeilee ja kun se itse tuotos on pieni, niin se ei vaadi välttämättä kauhean isoja rahoja, että voi kokeilla erilaisia, ihan kummallisia kokeiluja. Se oli siinä niin kauhean kiehtovaa”.
Valmistumisen jälkeen päätös oman yrityksen perustamisesta ei ollut missään nimessä itsestään selvä, vaikka muille työskenneltäessä sekä mahdollisuudet kokeilemiseen että palkkataso jättivät toivomisen varaa. Lankila ei kokenut lainkaan omaavansa liikenaiselta odotettua ”aggressiivisuutta”, mutta lopulta pelko sai väistyä innostuksen tieltä ja niin Lankilan ensimmäinen liike aukesi Hakaniemen hallissa vuonna 1987. Lankila ei halunnut ottaa lainaa yrityksen perustamista varten, mikä säästi hänet monilta vaikeuksilta 90-luvun laman iskiessä Suomeen. Kättensä töillä itsensä elättäminen vaatiikin Lankilan mukaan erityistä taitoa pitää riskit pieninä ja hyvää epävarmuudensietokykyä: ”Ei voi luottaa siihen, että vuoden päästä mulla on vaikka mitä, vaan pitää elää tän tilanteen mukaan missä mennään. Se on ihan ykkösjuttu”.
Viimeiseen vuoteen onkin mahtunut paljon epävarmuutta. COVID19-tilanteen vuoksi Lankila viettää nyt aikansa pääasiallisesti kotonaan Haminassa hattuliikkeensä sijaan. Muutamia tilauksia tohtorinhatuista on toimitettavana, mutta Lankila arvelee, että monet mahdolliset asiakkaat ovat myös jättäneet tilauksen tekemättä promootioiden lykkääntyessä.
Lankilan mukaan häntä itseään modistiammattilaisen työssä kiehtoo sen ihmisläheisyys. Hattuliikkeessä asioiminen on monelle erityislaatuinen tilanne, minkä vuoksi asiakkaan kohtaaminen vaatii taitoa lukea toisen tunteita ja vastata niihin asianmukaisesti. Yksi asiakas voi esimerkiksi olla etsimässä suruhattua hautajaisiin, kun taas toinen kaipaa jotain villimpää ja erikoisempaa teosta osaksi muotinäytöstä. ”Ja sen takia mun asiakkaat muistaa mut, kun ne tapaa mut jossai kadulla. -- Se on semmoinen niin spesiaali, ihmisläheinen homma, että siihen mä oon kyllä hirveen tyytyväinen ollu aina”.
